ALEKSIS KIVI
Kirjailija makaa kuolinvuoteellaan pienessä tuvassa. Kalpeilla kasvoilla helmeilee hiki. Käsi kohoaa kuin elonmerkiksi ja sängystä kuuluu vaimeasti: Minä elän, elän… Vain hetkeä myöhemmin 38-vuotias kansalliskirjailija on kuollut.
Elämänsä lyhyydestä huolimatta Kivi (1834 -1872) ehti paljon, ennen kaikkea luoda pohjan suomenkieliselle kaunokirjallisuudelle. Hän jätti jälkeensä ainutlaatuisen ja uraauurtavan proosa-, draama- ja runotuotannon. Hän joutui kokemaan köyhyyden ja siihen liittyvän häpeän, joukon emotionaalisia kriisejä ja maan johtavan kirjallisuuskriitikon (August Ahlqvist-Oksanen) lietsoman julkisen häväistyksen.
Kaikesta tästä huolimatta hän koki jopa kuolemansa hetkellä vahvasti elävänsä. Sitä paitsi, kuoliko hän? Lopullisesti? Tuskin, koskapa vuonna 2009 vietetään hänen syntymänsä 175-juhlavuotta.
VARHAISENA SYYSAAMUNA 1846, Aleksiksen ollessa 12-vuotias, isä-Eerik valjastaa hevosen viedäkseen poikansa kouluun. Rattaille otetaan eväiksi leipäsäkki ja voipytty. Illalla Aleksis jätetään asumaan Helsinkiin, merimiesten hökkelikylässä asuvan vankilan vahtimestarin taloon.
Koulun opettajana toimii vanha, alkoholisoitunut laivuri, ukko Granberg. Leipä- ja ryyppyrahan saadakseen hän opettaa vähävaraisia lapsia lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin kieltä.
Oltuaan vuoden päivät tämän opissa Aleksis siirtyy kaksivuotiseen ala-alkeiskouluun, josta hän selviytyy vuodessa yläalkeiskouluun siirtyäkseen. Alkuvuosina hän on luokkansa paras, mutta kolmannella luokalla alkavat yllättäen koulusta eroamiseen johtavat vaikeudet.
Hän oli kuitenkin päättänyt olla antamatta periksi. Opiskeltuaan yksityisesti hän pääsi 23-vuotiaana ylioppilaaksi ja kirjoittautui Helsingin yliopistoon. Opiskeluaika kului velkakierteessä, ajoittain nälkää nähden. Terveys heikkeni ja ruotsinkielisten opiskelijoiden seurassa mureni itsetunto. Kivi ei käynyt säännöllisesti luennoilla eikä suorittanut akateemista loppututkintoa.
SEN SIJAAN HÄN RAKASTUI. Kun porvarisneito Albina Palmqvistin vanhemmat viittasivat kintaalla köyhän Aleksiksen kosinnalle, hän rakastui ulkoravintolassa esiintyneeseen saksalaiseen tanssijattareen Alina Fraasaan. Parhaina luomisvuosinaan Kivi kehitti haavesuhteen “Mäntsälän neitoon”, häntä yli kymmenen vuotta nuorempaan kievarin ja talon tyttäreen Aurora Hemmilään, jolla sanottiin olevan erityisen kauniit silmät. Tämä iloluonteinen maalaistyttö inspiroi Kiveä runoilijana.
Mutta pysyvämpää oli luvassa, Fanjunkarsin sotilastorpan emäntä, mamselli Charlotte Lönnqvist. Kirjailija asui hänen luonaan seitsemän vuotta, jona aikana hän kirjoitti lähes koko tuotantonsa: kaksitoista näytelmää, runokokoelman ja romaanin. Syyttä Charlotte Lönnqvistiä ei ole kutsuttu Suomen kirjallisuuden köyhimmäksi ja merkittävimmäksi mesenaatiksi. Hänen suhteestaan Kiveen on esitetty kautta vuosikymmenten erilaisia spekulaatioita: eroottinen vai emotionaalinen? Olipa heidän suhteensa millainen tahansa, jälkimaailmalle jäi Kiven tuotanto. Yksikään historiallinen lähde ei tue käsitystä, etteikö Kivi olisi voinut elää normaalia, myös seksuaalisen ulottuvuuden käsittävää yhteiselämää.
Otteita Aleksis Kiven potilaskertomuksesta:
“Aina hermostunut, itserakas, ei siedä kritiikkiä, sydän rasittuu pienimmästäkin ponnistuksesta, kuumotusta käsivarsissa; ollut 2 á 3 kertaa tyfus muutamia vuosia sitten. Valitti päänsärkyä, nukkui huonosti, oli kuumotusta päässä ja ruumiissa, valeli itseään kylmällä vedellä. Oli ollut viime keväänä kaupungissa ja juonut toverien kanssa muutamia päiviä yhtämittaa, sai silloin alun Delirium tremensiin, joka kuitenkin meni ohi (lievähköin hallusinaatioin), mutta ollut siitä lähtien sairaalloinen. Ahlqvistin kritiikki oli koskenut häneen kovasti, oli maannut sängyssä…”
LAPINLAHDEN SAIRAALA 1.3.1872. Albert Stenvall hakee veljensä Aleksis Kiven viedäkseen hänet kotimökkiinsä Tuusulaan. Aleksis on psykoottinen, oireilee skitsofreenisesti. Vuoden viimeisenä yönä Albert tarttuu veljensä kohotettuun käteen ja hänestä tulee Kiven viimeisten, tunnetuiksi jääneiden sanojen todistaja.
Seitsemän veljeksen, ensimmäisen suomenkielellä tehdyn ja kokonaiseen kansalliseen kirjalliseen kulttuuriin johtavan romaanin kirjoittaja on kuollut. Sairaana, köyhänä, väärinymmärrettynä, häväistynä. Ja kuitenkin voittajana. Sillä toki hän elää.
Teksti: Leo Ylitalo